‹ Blogit

18.10.2016 10.43

Voiko digitaalisen palvelun konseptointia oppia?

  • Digitaaliset palvelut

Tätä kysymystä olen monesti joutunut pohtimaan. Itse en ole opiskellut sitä päivääkään enkä osaa sanoa, mistä oppi on otsaani tarttunut. Tuskinpa se syntämätietoa on, joten varmaankin oikeanlaisesti edenneellä urapolulla on paljon tekemistä asian kanssa.

Kuitenkin, mitä pidempään tätä digiuraa tallaan, sen vakuuttuneempi olen siitä, että kyky konseptoida on state of mind. Se on nippu henkisiä ominaisuuksia, jotka toisessa yhteydessä voivat hyvinkin tehdä henkilön omasta elämästä vaikean (puhumattakaan muiden henkilön elämässä olevien elämästä).

Tässäpä muutamia ominaisuuksia.

Kyky tehdä päätöksiä

Konseptointi on kuin Helsingin Keskuspuisto; polkuja on ristiin rastiin. Osa pieniä ja kapeita, osa kuivia ja osa maastopyöräilijöiden mutaisiksi rallittamia. Joskus polku loppuu ja täytyy vaan luottaa, että se jatkuu kallion takana. Välillä päädyt isolle väylälle, jossa on jopa opasteita. Noin joka toisessa risteyksessä ei ole opasteita (minulle on epäselvää, miksi, mutta näin vaikuttaisi olevan).

Jos konseptoija ei osaa tehdä päätöksiä, hän jää seisomaan ensimmäiseen polkujen risteykseen. Enkä nyt puhu mistään isoista päätöksistä, jotka viedään ohjausryhmään. Vaan pienistä päätöksistä. Konseptisuunnittelussa pitää tehdä niitä monta päivässä. Välillä aivan yksin. Ilman yhtään sparrausta ja varmistelua. Muuten homma ei etene.

Olen ollut ihan liian monta kertaa tilanteissa, missä vatvotaan esimerkiksi jotain käyttöliittymän kikkulan paikkaa viikkotolkulla. Selvää siinä tilanteessa on vain se, että sekin 50% käyttäjistä, jonka sen löytäisi vasemmasta alakulmasta (oikean yläkulman sijasta) ei sitä sieltä löydä, koska se ei sillä menolla koskaan päädy tuotantoon.

Joskus tulee lähdettyä väärälle polulle. Se on selvä. Mutta sieltä pääsee pois. Kukaan ei ole eksynyt Keskuspuistoon. En edes minä.

Kyky sietää epävarmuutta

Ennen vanhaan konseptointiin webbisivuja. Suunnittelija saattoi siis rajata työnsä yhteen sivuun.

Se oli ennen, nyt on nyt.

Eipä ole minulle vuosikausiin tipahtanut työn alle kokonaisuuksia, jotka ovat selkeitä ja napakasti raja-aidoitettuja. Että tämä yksi asia ja se ei liity mihinkään muuhun kuin itseensä. Ei, yleensä kaikki liittyy kaikkeen ja homma on perin sekavaa. Perinteisin yksiulotteisin menetelmin, kuten rautalankoja piirtämällä tai käyttötapauksia kirjoittelemalla, ei yksinkertaisesti pääse eteenpäin.

Täytyy vain poimia käteensä se sotkuinen lankakerä ja alkaa selvittelemään sitä. Voi olla hyvinkin mahdollista, että kun olet saanut sen jonkunlaiseen järjestykseen, tulee palaveri, jossa se sotketaan taas. Ja sitten aloitat homman uudestaan.
Jos et hyväksy sitä, että työsi hyvin pitkän aikaa liikkuva maali, älä haaveile konseptisuunnittelijan urasta.

Toisaalta kannattaa myös muistaa, että monta kertaa sotketun lankakerän selvittäminen on todella palkitsevaa.

Kunnes tulee se hetki, jolloin esittelet työsi tuloksen ihmisille.

Yleisöllä, jolle esittelet ylpeänä nätin lankakerän, ei sitten ole näkyvyyttä niihin tuskaisiin aivojumppatuokioihin, joita olet lankakerän kanssa viettänyt. On siis hyvin paljon mahdollista, että he pystyvät näkemään suunnitelmassasi vain puutteita ja virheitä.

Kutsun tätä ensimmäisen version syndroomaksi.

Konseptisuunnittelijana sinä ähellät kasaan ensimmäisen version, jota muut sitten arvostelevat. Saattavat jopa puuttua kirjoitusvirheisiin tai siihen, ettei dokumentissasi ole sivunumeroita. Mutta mieti silloin, että sådant är livet ja carry on. Tai vaihda alaa.

Kyky liikkua abstraktin ja konkretian välillä

Kuten edellisessä kappaleessa mainitsin, verkkopalveluiden konseptointi ei todellakaan ole mitään tarkkaan rajattua ja selkeää. Konseptisuunnittelijan työkalupakin on oltava valtava, että sieltä löytyy juuri oikeat työkalut konseptin selkeyttämiseen.
Moniulotteisia asioita on pakko mallintaa ylätasolla. Luoda viitekehyksiä ja runkoja. Kaivaa ensin niitä leveämpi ojia mihin vesi ohjautuu. Jotta voidaan muodostaa pienempiä ja selkeämpiä puroja.

Erilaiset mallit ja viitekehykset tuovat sekavalta tuntuvaan konseptointiprosessiin sen kipeästi kaipaamaa rakennetta.

(Niin, rakenne. Usein konseptisuunnitteluun yritetään tuoda rakennetta väärällä tavalla; luodaan dokumenttipohjia ja tiukkojen prosesseja. Käpälä ylös kollegat, jotka olette olleet työpaikoissanne työpajailemassa konseptiprosessia tai “way of wörkingiä”. Ja tuliko mitään tolkullista luovaa konseptisuunnittelua tukevaa prosessia tulokseksi? Paraniko käyttäjäkokemus ja alkoiko ovipumppu laulamaan? Epäilen).

Mutta, rakennetta siis tarvitaan. Mallit ja viitekehykset ovat hyviä, mutta niitä täytyy osata soveltaa ja testata. Viedä konkretiaan. Muuten mallit jäävät abstraktiksi käsienheilutteluksi ja powerpoint-saasteeksi.

Hyvä konseptisuunnittelija osaa lähestyä ongelmaa joko ylhäältä tai alhaalta. Sama se on miten sen ongelman ratkaisee kunhan ratkaisee. Joskus on perusteltua lähteä liikkeelle konkretiasta ja siitä kuuluisasta lillukanvarresta. Mutta jos siitä ei osaa jalostaa työtä ohjaavaa viitekehystä, ollaan pian pulassa yksityiskohtien kanssa.

Savessa likaantuneita käsiä on aina uskottavampaa heilutella.


Tuija Riekkinen

Kirjoittaja on Talent Base Oy:n johtava konsultti ja digitaalisuuden työmuurahainen. Mistä hän puhuu, sitä hän myös osaa tehdä. Hänellä on osaamista ja kokemusta digitaalisuuden koko ketjusta. Parhaimmillaan hän on roolissa, joka yhdistää liiketoiminnan ja IT-maailman.

Katso profiilini

Pidätkö lukemastasi? Tilaa blogitekstimme meiliisi.